Päivittäin tulee mietittyä mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään oman onnensa ja toisten onnen eteen... Olen rämpiny raskautta tänään läpi 33viikkoa ja yhden päivän. Sen sisään on mahtunut 25viikkoa oksentelua, fysioterapiaa, stressiä, itkua, uhmaa, kiroamista, hormoneja ja ennenkaikkea rakkautta. Hassua kuinka tosta negatioiden komposta saan kuitenkin esille sen rakkauden. Optimistisena ihmisenä uskon aina parempaan huomiseen ja positiivisena ihmisenä jaksan hymyillä vaikka olisin hetki sitten kokenut jotakin negatiivista. Hassua on myös sekin kuinka monia tunneskaaloja olen tässä raskaudessa käynyt läpi. Freyjaa odotellessa olin lempeän leppoinen ja aina rentona.
Tämän raskauden nauttimista on vähentänyt luonteeltaan kovapäinen, silti niin erittäin ihana ja positiivinen uhmaikäinen tyttölapsi. Tytössä näen jokapäivä itseäni. Tyttä heijastaa temperamentillään peilikuvan muhun. Meillä on täällä kaksi kovaa päätä vastakkain. Nyt tiedän miltä mun äidistä tuntu kasvattaa mua. En hetkeäkään väitä, että vilkkaan ja kovapäisen lapsen kasvattaminen olis helppoa. Ei todellakaan. Miltein päivittäin saa purra hampaita yhteen ja olla johdonmukainen. Periksi ei voi antaa, eikä edes halua. Kuitenkin on jaksettava kannustaa tätä kovapäistä ja oma-aloitteista yksilöä kasvattaakseen tämän itsetuntoa. Aina neiti jaksaa kuitenkin hymyillä vaikka joutuukin antamaan mulle periksi. Mä en taivu. Voi pojat kuinka rakastankin tuota iloista, hymyilevää, kovasti puhuvaa pellavapäätä. Päivääkän en vaihtaisi pois.
Nyt toisen lapsen tulemisen myötä olen miettinyt, että jossain kohtaa on osattava antaa periksi. Kaksi lasta nostaa kyllä stressikäyrää ja on aivan minusta itsestäni kiinni miten näihin uhmaaviin tilanteisiin reagoin. Lapsiahan ne vaan on. Onneks olen oppinut avaamaan kämmenen ja katsomaan sormien läpi. Stressikin on helpottunut.

Seuraava etappi onkin sitten se totaalinen valmistautuminen seuraavan muksun syntymään. Olen saanut vastasyntyneen vaatteet kaappiin, mutta siihen se kaikki valmistautuminen jääkin. En ole missään vaiheessa potenut pesänrankennusviettiä saati edes sitä ns. 2/3 viriiliä olotilaa. Musta tuntuu, että alan nyt vasta heräämään tähän raskauteen ja aikaa on enää n. 6viikkoa jäljellä. Rattaat pitäis hakea ja asentaa, pinnasänky maalata ja rakentaa. Muuta ei sitten tarvitakkaan. Mä en oikeastaan koskaan ole ollut kiinnostunut ostamaan mitään ylimäärästä vauvakrääsää saati edes mitään hoitopöytiä. Meillä esikoisenkin vaipat vaihdettiin sohvalla tai makkarin sängyllä. Ne vaihdettiin siellä missä satuttiin sillä hetkellä olemaan. Vaippa ja vauvantarvikelaatikko löytyi näppärästi käden ulottuvilta olohuoneen hyllyköstä. Tuttipullojakin on viisi. En halua/jaksa tiskata enempää. Mitä enemmän sitä tavaraa on, sitä enemmän sotkua yms. Haluan tehdä vauva-ajasta mahdollisimman iisiä ja rentoa. Tälläkään kertaa en ole perehtynyt uusiin rattaisiin ja niiden hi-tech meininkeihin, saati avannutkaan mitään vauvalehteä missä mainostetaan kaikkea utopistista vauvakamaa. Uskon niin kovasti kerran tän kaiken vähällä tavaralla kokeneena, että hoima toimi nytkin niin. Ostetaan sitten jos huomataan, että tarvitaan. Ehkä mäkin tästä vielä herään ja saan kaiken kondikseen ennen synnytystä. Onhan mulla kuitenkin se kuus viikkoa. Kuus viikkoa? Mä olen niin matti myöhäinen kaiken kanssa, että ihme ettei lapsetkin synny LA:n jälkeen. Perheemme joka on aina myöhässä...

Olen alkanut odottamaan innolla synnytystä. Monet kysyy jännittääkö mua. Ei, ei jännitä. Toivon vaan, että tää synnytys menee yhtä näppärästi, kuin esikoisenkin. Ensimmäinenkin oli vaikea raskaus, mutta kaikki kompensoitui erittäin hyvään ja miellyttävään synnytykseen. Lapsi tuli pihalle 7minuutissa ja oli puhdas kuin elokuvissa. Oloni oli erittäin tyytyvänen. Nyt en odota taaskaan synnytykseltä mitään. Lähden paikanpäälle positiivisin ja optimistisin mielin. Nainenhan on synnyttänyt miljoonia vuosia. Uskon myöskin vahvasti, että oma rentous vaikuttaa asioiden kulkuun vahvasti. Se on jännä miten mieli toimii kehon kanssa yhteystyössä. Minä olen mieleni herra ja vain minä voin vaikuttaa siihen miten ajattelen tai tunnen. Näihin kuviin ja tunnelmiin jäämme odotteleemaan mitä tuleva tuo. Onneksi mulla on tossa vierellä valmiiksi maailman ihanin mies ja lapsi tukemassa tässä uudessa elämänmuodossa. Mun tuki ja turva, henkireikä ja rakkaus: Oma perhe <3